Janne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai mielestään olevansa suuriakin herroja!
Hän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista miehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin päästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti sanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.
Merkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin varmasti luvannut tulla.
Meni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin. Olisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin kierrellä ihmisten pihoja.
Kädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin kylmettynyt terva.
Mitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin kuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi oli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan virkaatoimittavana lukkari-urkurina. "Etkö sinä, Janne, voisi hakea Kandelinin virkaa?" oli Johanna kysynyt kirjeessään. "Meri-Kustu siitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja toinen, viimeksi kapellimestari Borell."
Niin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin! Hän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin taas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä alkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.
Tuomiokirkko kupoolienkeleineen!
Hän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa sisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha, harmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin matalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista alkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä hän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin, siellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut hänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot hän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle katolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin — pikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan tuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä messusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin kirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan vieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä edelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi löytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.
Entä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot, mutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin temppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta. Häntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin kuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti uskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi ollut muuta sanottavaa kuin: "Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään paavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita. Vain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen kuin minun kauhtanani." — Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko olisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina, sivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava menneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen kohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon katolla puhuivat toista kieltä: "Kirkko on vanha. Kunnioittakaa sen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin. Me emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä nokikolareiksi — tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä itämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, — vaan me katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää kukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä yhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät pohjoismaalaiset."