Ainoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen joukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti Såltin.
Meri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis menemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.
Ja Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja, joihin oli painettu Janne Flyktin nimi.
"Oman kaupungin kasvatti", puheli hän taloissa. "Jopa nyt jotakin, että me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä poikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, pappi vielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi."
Mutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut epäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri houkuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa lyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli, niin siitä voitiin olla eri mieltä. Entinen pappi. Meri-Kustu ei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli erotettu virasta.
Kaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli ryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan. Hänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi, paremmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.
Tuli vaalipäivä.
Tuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan teki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten Jerusalemin temppelissä muinoin.
Varsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari Lentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin tarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.
Ja halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja tyytyväisinä purjehtivat "valtuutetut" kirkkoon, missä tuomiorovasti huuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.