— Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina tunkeutuen pöydän ääreen.
— Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti pinkasta esille valtakirjan.
— Mikäs teidän nimenne on?
Laukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa ajettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.
— Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.
— Tuota … eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita? kysyi Karoliina hämillään.
— Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli terävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.
— Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin käyttämisestä. — Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän huoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa noita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin puolustajia.
Postimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten tuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että ne olivat juhlallisia miehiä.
Mutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli vaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi halunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.