— Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut niin varma.
— Niin … kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman ilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan, ettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä hänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista paremmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me olivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa vaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen, oli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään seurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään. Puolueettomana … ei kummallekaan puolelle … se oli vakaantunut hänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin, kovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne Flyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.
Omatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja tähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.
— Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.
— Ei se ollut iso … ainoastaan kaksi ääntä … kaksi ääntä vain…
— Antoiko setä virkaäänensä?
Se oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn kohtalon.
— En … tuota … en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton…
— Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. — Mutta — Janne Flyktin ääni värisi liikutuksesta — tässä tapauksessa olisivat sedän äänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle … paratiisin.
Viimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä tunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.