— Niin, niin … minä säälin sinua. Mutta — hän tarttui kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen — onhan meillä vielä … tuota… Jumala sentään, joka … hm … niin, Jumala…
Oli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen kasvojaan.
— On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!
Janne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista tuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet, tuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon tyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja katsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: "No hyvästi sitten, Joosua Dalin!"
Tänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota myöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon autiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala palalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina uiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja … taittui. Kratsh! kratsh! … Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei kestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren rantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä oli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.
Tuomiokirkko — suljettu paratiisi! "Et saa enää koskaan astua sinne siinä tunnossa, että kuulut sen asukkaisiin. Armosta kuin köyhä kerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan muruja ovensuusta, — jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et kuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!"
Eikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: "Tule!"?
Ja hän oli tullut — kuin tuhlaajapoika isänsä luo.
Mutta isä ei ottanut vastaan!