— Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua. Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.
Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.
— Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän viulunvinguttajan pöytäänsä.
Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.
— Älähän nyt… Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.
— Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte erinomaisen hienosti.
Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti niin lämmittävästi.
Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema. Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Äkkiä virkkoi piispa:
— Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin … minulla on melkein uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä…?