Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän valmis ottamaan toimen vastaan.
Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.
Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja matkusti.
Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.
VIII
Janne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin etelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen menoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.
Tuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien säveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä, ja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä kokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi vain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä mahdollisuuksia siihen.
"He aina meitä seuraavat ja haluisesti holhovat jo tänne tullessamme."
Janne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt päinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt bassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten kimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva sävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten eteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui, ettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri ikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta alas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului kosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt … nyt … nyt oltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä voimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi vedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre kieputti ympäri.
Virsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla tapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet kuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt, yksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää liikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä kohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei tuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa Mikkelinpäivälle omistettu.