Janne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan niinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat tapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä. Varsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli pakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän vaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui lämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että sen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.
Kamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen, Janne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa tullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin. Yksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen jälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies oli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori, vaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan päivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.
Teksti puhui enkeleistä. "Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän enkeliensä kasvot." Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi aineensa käsittelyyn.
Janne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella sivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen vanhasta kokemuksesta, — siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut tuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.
Eikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin kerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen vieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan. Tummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli raapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä sametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä jälellä.
Ja kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia isokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä mummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi hän oli siihen tottunut.
Kyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin, mikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän vaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta. Kirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko hyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit, kapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu istui puuarkun kannella, — tässä hänen paikallaan, taikka kulki varpaillaan käytäviä pitkin.
Hän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista kuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa halki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin lähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat höröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia maaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen kolmosista "armo olkoon teille", loppu-ameneen saakka. — Niin, niin, siitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen toimeenpanijana.
Mutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta ja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja nykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai tuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen salaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä kokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.
Ah! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti esiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja pappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: "Dominus vobiscum!" [Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen holvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu, ja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli tunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä muistellessaan.