Niin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, — suru siitä, että tuo entinen kodikkuus oli hävinnyt.
Janne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin … hän ymmärsi tuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta — paavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa temppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se köynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä varten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen. Ja vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen sielumessuja vainajaan hyväksi.
Tuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se ei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin vuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä kodikkuutta, lämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä suuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.
Tuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta ihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki ollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan muu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan, täytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se ymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta se kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja penkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti sen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät joukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan hukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin koteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli syynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.
Kun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut, että sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari oli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun kuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti köyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia, elämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä Jumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria sai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat olivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä eläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet sen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain muistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden vaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys oli anastanut valtansa takaisin.
Uuden opin mukaan oli henki pääasia. "Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat kuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin? Nuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.
Elämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin odotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.
Janne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui siihen, että pappi lausui amenen.
Siellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset? Ei. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa, joka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.
He nukkuivat siis.