Urut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria kolehdin kannossa.
Sakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä otsaltaan. — Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?
Tuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi virsikirjasta virren kulkua.
— Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.
Pastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas nuori mies.
— Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. — Eräskin vanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen klaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja heti kun minä olin "vihollisen" voittanut, se laski: kaljupäinen — heräsi!
— Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. — Se oli varmaankin Luukela. Häntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit puhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt hereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.
Apulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan ammattiin.
Janne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon Matti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari kirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia. Saarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa joukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä nostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa äänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon tuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kerännyt kolehtia itselleen.
Kun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille.
Toinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori
Kallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin
katon rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.