— Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.
— Kyllä sitä on koko joukko.
— Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio silmäsi seinäkelloa.
— Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy kestää. — Jaa, nyt alkoi viimeinen…
Tuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin pitäessä ovea auki.
Janne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää. Niin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä olivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen vaikutuksen.
Hänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli kerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella jännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä oli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja joskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä. Pikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka eli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten ristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut aivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen kulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli ollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin — tuppivyön pää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan samanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti merkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä koko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta ja muut…
Janne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi mukavasti rahojen kilinään.
Pastori Kallio tuli pöydän ääreen.
— Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, — virkkoi hän huolettomasti. — On se kummaa. Hm! — Katsohan vain, onhan siellä jokin hilkkukin!