Se oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella ja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen kertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen vihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.
Pääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun nuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti sävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme parasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin musiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa kustakin.
Janne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan valmis. Piti vain kirjoittaa se.
Sävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas niille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet poistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.
— Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan luota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.
Mutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen ryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä, joka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.
Hän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry sai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki otsaansa ja nousi.
— Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan kirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!
Hän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan edessä.
— Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.