— Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut ihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat lapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.
— Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.
Janne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia päälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.
Hän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi saarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli tuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen oli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt kadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa, mutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja pakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin joku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.
Tuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän … hän laskisi sen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva suurenmoinen!…
Mutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla sävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän tunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän viimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo voima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen, ja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa hyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.
Hän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori kaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden välissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin vanhain tietäjäin loitsut.
Nyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin, viimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.
Hän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.
— Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin kanssa.