Johanna katsoi häneen kummissaan.
— En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt katsahti häneen vähän vaivautuneesti.
— Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että
Lassilan Kustaava tulisi iloiseksi.
Nyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi hienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin kokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.
— Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti.
— Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen…
— No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain … nyt kun olen niin innostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin iloiseksi…
Se herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä lasta.
— No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin Kustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin… Hän säpsähti, sillä ulkona satoi lunta.
Mutta Janne ei huomannut mitään.
— Niin, niin … mutisi hän vain.