Mutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän kovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti, huudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään. Ja loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.
"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina olleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan auttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät ainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!"
Uudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he ovat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.
"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan! Ja joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit ovat käyneet."
Orkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja rauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta tuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen rakentamaankin.
Mutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin asukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin araksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät iloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään leikkiä.
Taas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja alkaa kolmas osa.
Ja nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen ulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se kaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti. Heliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää. Virsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se haluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella. Sen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee sen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista … tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen nurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää, minkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa lampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain kuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet pienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on ankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten haltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa päärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan vaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla, vaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa olla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.
Tässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat vanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella. Mutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne vasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.
Uusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan kamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo hänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen, mietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket' päivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan taikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan, ja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa isää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.