Uskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän sommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka käsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan kapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi. Enkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin symboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista viattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista ihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen siveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja, joita elämä tarjosi.
Väliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.
Orkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät bassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta ylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu taas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet: tuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.
Ol' entisyyden aika armas sen, tuo ammoin sammuneiden päivien. Siks' ankeus ja kaipaus avuton sen poveen jäänyt on…
Sävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on kuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten entistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.
Kappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.
Surullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on hypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta toiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin valtameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu ryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen auki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.
Uskonpuhdistus on alkanut.
Sen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan jumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi, pääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin löytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä. Pois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois messu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta Jumalan temppelistä!
Kirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt haava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin huone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta johon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin katso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä huolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen seisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.