Hänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla kertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan, että hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä ehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta polttoroviotuomiosta.
Tämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa asianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita, varsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet: "Janne Flykt, kirkonlämmittäjä." Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun saatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut sen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia lantteja. "Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!" Niin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita täynnä…
Elämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko, jonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä ja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia varjossa istunut, imi sen valoa itseensä.
Hänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri laakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin musiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat "'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille."
Piispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan hänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja pormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa hän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä, että kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden ja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi samalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta, jossa ihmislapset taistelivat.
Janne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään ja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen, ettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn. Hänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen ansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan palvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään koskettanut.
Oli huudettu huikea "eläköön", ja kaupungin herrat olivat kantaneet häntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja ihmisten taputtaessa käsiään.
Piispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka piispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella näkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin sopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut vähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi puita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki päättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.
* * * * *
Mutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista, kauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei merkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.