Häntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.
— Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää. Hänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna niille tulinen lähtö … sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin, totisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja ja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun … suurisuisia ja häpeämättömiä! … Äh!…
Se oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu mies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.
Tuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt vakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.
Hän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.
Tämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä, joka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen alaisensa, sillä se ennusti myrskyä.
* * * * *
Janne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä kaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka kadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.
Pääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti, jossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi. Ihmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden selostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:
"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja kotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina, mutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten mielipiteittensä vuoksi."