— Mitä, mitä —? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui mahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin … sittenkin. Ei … hän ei nähnyt unta.
Eikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen lakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika tullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta ja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.
Mitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti aamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.
Mitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja…? Ei, se tuntui aivan mahdottomalta.
Mitä syytä hänellä olisi sellaiseen ollut? Syytäkö? Ahaa, hänhän oli hakenut kirkonlämmittäjän tointa samalla kertaa kuin hän itsekin, Ja Höök, kirkonisännöitsijä, oli kannattanut Kamulaa.
Janne Flyktin valtasi ilkeä epäluulo. Se takertui hänen ympärilleen kuin limainen käärme. Hän epäili Kamulaa, epäili itseään, epäili kaikkia.
Mutta eniten kuitenkin tuota ruskeapartaista, synkännäköistä miestä, joka päätään pudistellen tarkasteli kirkkoa. Hänen käytöksessään oli jotakin arvoituksellista.
— On Herran temppeli nyt näökäs. Kamula silmäsi ilkeästi Janne
Flyktiä ja astui ovelle.
Niin, niin, hyvä sitä nyt oli arvostella, kun ensin oli itse…! Hän säikähti omaa ajatustaan. Se teki niin pahaa. Hänellä oli samanlainen tunne kuin olisi saanut suuhunsa jotakin ilkeää, jota ei kyllin nopeasti ehtinyt sylkäistä pois.
Kirkko oli aivan kylmä. Siellä kirveli silmiä ja katkusi.
Jumalanpalveluksen pito oli mahdoton.