Ihmisiä yritti kirkkoon yksi toisensa jälkeen, mutta suurin osa pyörsi kummastellen pois. Jotkut kulkivat käytävää pitkin, pysähtelivät ja toruivat. Ikäänkuin savu olisi siitä välittänyt. Ei, se pyörähteli vain kupoolissa ja holveissa kuin kiusoitellakseen ärtyneitä katselijoita.
Kaduille kokoontui uteliasta yleisöä. Se kerääntyi vähitellen kirkosta pyörtäneiden ympärille, ja nuo virsikirjat kainalossa seisoskelevat miehet ja naiset olivat kuin haaksirikosta pelastuneita matkustajia, joihin yleisön sääli kohdistui.
— Minä yritin sinne, mutta se on täynnä savua kuin riihi. Voitte nähdä itse. Puhuja viittasi savupatsasta, joka vyöryi kirkon ovesta ja kohosi tapulin seinää ylös.
— Kaikkea sitä näkee! päivittelivät toiset. — Kun pilataan kirkko ihan tahallaan.
— Kuka sitä lämmittää? kysäisi joku.
— No Flykti, "Kirkko-Janne" … se entinen pappi.
No jo vain. Senhän nyt sitten arvasi. Sellainen hämärähaukka. Kulkikin kuin unissaan, miettien sävellyksiään … tietysti! Oli varmaankin unohtanut pellit kiinni.
Se oli selvää.
Ja Janne Flykt, jota vuosi sitten kaikki olivat ihailleet kuin ilmestystä, sai nyt osakseen koko joukon yksimielisen halveksumisen. Häntä parjattiin kuin jotakin Hierostratosta, temppelin polttajaa.
— Tuli siinä seurakunnalle kustannuksia taas, jutteli muuan lihava ajuri, joka oli pysäyttänyt rekensä väkijoukkoon. — Kirkollisverot nousevat. Saattepa nähdä.