Väkijoukon murina yltyi. Puhe veroista kosketti arkaan kohtaan. Jos Janne Flykt olisi ollut saapuvilla, olisi hän saanut kuulla, paljonko kirkollisveroäyri teki ensi vuonna.
Eikä sitä olisi ollut hauska kuulla, sillä se teki luonnollisesti suunnattoman paljon enemmän kuin tänä vuonna: koko kirkko oli luonnollisesti maalattava, katosta lattiaan.
Mutta Janne Flykt ei ollut kuulemassa näitä kustannusarvioita. Hän seisoi sakaristossa selittämässä asiaa tuomiorovastille, joka suutuksissaan mitteli lattiaa edestakaisin.
— Se nyt on mahdotonta, että täällä olisi kukaan käynyt! ärjyi hän tulipunaisena kasvoiltaan. — Sinä olet hajamielisyydessäsi unohtanut pellit kiinni ja koetat sitten työntää syyn toisten niskoille.
— Enhän minä ketään syytä, vaan kerron ainoastaan että pellit olivat kiinni, kun tulin kirkkoon. Tuntuu vain niin mahdottomalta ajatella, että ne olisivat itsestään sulkeutuneet.
— Niin, niin. Se on tietysti mahdotonta! Mutta kun mies ei tee muuta kuin kulkee ajatuksissaan, haaveillen sinfonioja, niin jäävät kamiinitkin savuamaan.
Se pisti Janne Flyktiä niin kipeästi, ettei hän voinut olla huudahtamatta:
— Minun sinfoniani eivät kuulu keneenkään, setään paremmin kuin muihinkaan! Minä pyydän setää pysymään asiassa.
— Niin minä pysynkin! ärjäisi tuomiorovasti. — Mene nyt kotiin äläkä vaivaudu enää tänne! Me koetamme nyt järjestää asiat ilman sinua.
Janne Flykt nieli kyyneleitään.