— Merkitseekö se … eroa? kysyi hän ääni vapisten mielenliikutuksesta.
— Merkitsee! Mene nyt vain…
Janne Flykt otti hattunsa ja lähti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kalpeat. Pastori Kallion tuli häntä sääli. Hän yritti puhua jotakin tuomiorovastille, mutta tämä keskeytti hänet kiivaasti:
— Älä sinä sekaannu tähän! Se ei kuulu sinuun! Siihen se jäi.
Apulainen vetäytyi loukkaantuneena syrjään.
Janne Flykt katsahti ympärilleen kuin hukkuva. Hänen katseestaan kuvastui pohjaton epätoivo. Hän avasi suunsa kuin aikoen sanoa jotakin, mutta nähdessään tuomiorovastin ankarat kasvot hän ei puhunut mitään, vaan kääntyi hartiat kumarassa ovea kohti.
XII
Onko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?
Tuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä ovensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä. Saarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän lausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu vaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat kantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan alas keskemmäs kirkkoa, — sinne missä kaupungin hienosto istui pyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin tutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla häävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten tyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin sopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat kyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset puuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi, alkuperäisiksi. — Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa tuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla takaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle papille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman epäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat herraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.
Pastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan kiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin varovaisemmin.
Hänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt kohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista kiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta tunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.