Janne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan. Niin … mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri kieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle tuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja kaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet luotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet. Se oli hirveää! Se oli kadotusta!
— Silloin sanoi kuningas palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."
Esaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää. Hänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun hiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi Janne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen hehku.
Mitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?
Jos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei enää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan kavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, — hänen viimeisen leipäpalansa, — ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos temppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei ollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei kannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli silloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään puhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, — ei Johannallakaan.
Kamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen kirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä nyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että joku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle…
Niin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka nyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä ulkoisimpaan pimeyteen.
Hänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi saarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan koko kirkkoväki… Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki vaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin mustana … pohjattomana… Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan murskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys vain, niin kaikki hiljeni… Ja sitten, sitten… Niin, mitä sitten? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain…
Hän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi vielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut soittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta … samapa se. Saattoi hän lähteä ilmankin. Koskihan soitti. Se piti huolen musiikista … hautajaismusiikista. Sinfonia … niin … niin. Se vasta oli sinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä kaupungilta mitään, ei mitään…
Kamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen käden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö hän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja hänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.