Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin. — Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua, etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä, kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"
— Amen!
* * * * *
Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa, päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin ja ryhtynyt lukemaan rukousta.
Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne, pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä, minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen, miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen sulka ollenkaan sovi…"
Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen silmänsä uivat kyynelissä.
"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"
Janne Flykt hätääntyi.
Mitä hän oli tekemässä?
Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä. Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini? Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas, tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille." Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua. Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko: enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli ratkaissut asian. — Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa sille, yksin sille…