Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille. Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään, "Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa, ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.
Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä, ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.
— Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin puoleen.
— Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet … piti ottaa yhtätoista.
— Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?
Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena tuomiorovastille.
— Kahdeksan markkaa.
— Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja puolella.
— Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.
— Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan virkaan!