III
— Janne, Janne!
Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.
— Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini … aivan rutussa!…
Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.
— Papinkaulus … aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna, se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.
Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen saliin…
— Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.
Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.
— Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä poskelle. — Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on tullut sellainen hupakko viime aikoina.