— Kirkossa? — Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.
— Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen klarinettiaan. — Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan "Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy mieluummin poissa.
Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.
— Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.
— Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion kotoisempiin asioihin.
— Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. — Isoäiti on hyvä ja ottaa.
Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.
— Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.
— Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset ja tataarit aivan yleisesti.
— Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone … taikka … sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.