— No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.
Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.
— No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.
Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät, lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:
— Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa, ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on rakkautta niin peräti vähän.
IV
Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.
Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana kuin tavallisesti.
Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana. Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon…
Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti, ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa, kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin, isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis." Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista, mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta. Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen. Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on? Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."
Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.