— Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit koristamaan alttaria kukilla?
— Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja "syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!
— Ai, ai, sitä pastoria!
Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:
— Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon jätämme alastomaksi.
— Mutta kirkkoon… Toista on sentään kaunistaa kotiaan.
— Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.
Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.
— Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!
Janne Flykt nousi lähteäkseen.