— Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, — se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin — minä puhun pormestarille.
Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli hyvillään.
— Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja poliisi!
Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.
— Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.
— Siitä kannattaa kertoa Laidalla.
— Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!
— Eläköön!
Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella. "Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!" sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa. Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."
Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan, palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.