II
Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi, ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan. Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta. Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan. Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se "jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla." "Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta kirkkoon, — jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) — Niin se kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.
Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi. Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi, mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä, joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle, ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä, suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia, Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. — Hän siis tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada silmänsä aroiksi.
Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa, eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi. Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt. Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko evankeliumikirja.
Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni huusi:
— Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?
Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät säteilevinä.
— Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.
— Satuin nukahtamaan vähän pitempään.
Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä kirkkoon.