Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa. Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven yläpuolella ammotti suuri repeämä.
Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.
Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet. Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla Leposaarilla.
Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään. Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.
— Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille kätensä. — Mikä saattaa minulle tämän kunnian?
Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.
— Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt hymyillen. — Meillähän oli eilen puhe?
Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.
— Eilen —? Niin … nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin. Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin anteeksi pyytäen ja jatkoi:
— Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.