— Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan asialle liian vähän huomiota.
— Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole — papeissa itsessään?
Janne Flykt puhalsi savurenkaan.
— Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa heidän kannatustaan.
— Niin juuri… sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko, suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa … kuinka sanoisin … yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali. He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista, maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.
Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.
— Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin nähden … varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi, ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen palvelijoiden syy.
— Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta. Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.
Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt paljon näitä asioita.
— Minä kävisin mielelläni kirkossa, — jos en muun vuoksi niin ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin — minä nimittäin rakastan musiikkia, — mutta minun on sinne mahdoton tulla — saarnojen vuoksi.