Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.
— Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna —! Pastori tietää itse, millaista se oli.
— Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin. Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä leppymätön vihamies.
Herra Borell sytytti uuden savukkeen.
— Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.
— Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta. Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, — jos niinkuin meillä olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee hyvää vaikutusta.
— Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi. Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, — kirkon puolesta, — Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta. Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin … sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.
Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria rehellisesti silmiin.
— Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän — omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.
Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.