On kulunut kaksi vuotta edelläkerrotusta. Muurmannin Jonne on viettänyt kevätkappaleen Lunnasjärvellä isän ollessa »alhaalla.» Työt Kaamaslaessa ovat olleet seisauksissa koko talven. Malminäytteet, joita oli viimeksi saatu, olivat olleet huonoja. Entiset yhtiökumppanit olivat luopuneet yrityksestä, joka näytti toivottomalta. Mutta nyt on Muurmannin herra löytänyt uusia yhtiökumppaneita, pari rikasta norjalaista. He ovat saapuneet hänen muassaan »ylös» paikan päällä todetakseen, minkä verran Malmi-Muurmannin puheissa oli perää.
Olihan niissä. Herrat olivat viikon ryskänneet tunturissa ja palanneet lauantai-illaksi Lunnasjärvelle, Malmi-Muurman halusi noutaa poikansa omaan taloonsa Kaamaslaen toiselle puolen.
Oli taas kerrankin elämää ja vilkkautta Amprun matalassa pirtissä Ukko Tahvokin oli vääntäytynyt omalta puoleltaan etelän herroja tervehtelemään. Vanhuksen ilmestyminen herätti iloisuutta herrojen kesken… Malmi-Muurman oli kertonut, että vanhus oli suuri noita ja tietäjä.
Mitä vanha isäntä arveli heidän puuhistaan? Tulivatko onnistumaan?
Malmi-Muurman tulkitsi kysymyksen vanhukselle. Tämä tuijotti hyvän aikaa lattiaan ennenkuin vastasi. Sitten hän kääntyi hitaasti Muurmannin puoleen, tarkasteli tätä pienillä ruskeilla silmillään, jotka tuuheiden kulmakarvain alta kiiltelivät kuin karhun silmät, ja vastasi yksikantaan:
— Maa pitää omansa, uskokaa, jos tahotte. Parasthaan se ei teille anna.
Mikä se parasta oli?
Malmi, oikea malmi. Eihän tähän saakka oltu saatu kuin pintaroskaa ja sehän ei kelvannut mihinkään.
Kyllä sekin kelpasi, kunhan vain saataisiin paremmat kulkuneuvot.
Siinäpä se oli — kulkuneuvot. Mutta näille maille ei Jumala ollut aikonutkaan sen parempia kulkuneuvoja kuin itse kunkin omat jalat. Niin oli hänkin paikalle tullut — omilla nappuloillaan ja niihin oli turvautuminen, jos mieli vaikka Kopsassa käydä.