Ampru-isä ja Karuliina-äiti eivät ymmärtäneet tästä kaikesta mitään. He olivat vain käsittäneet, että jotakin oli tapahtunut, mutta mitä, tämä meni yli heidän ymmärryksensä. Sabina näytti käsittäneen enemmän, koskapa allapäin hiipi pirtistä ulos. Sabina oli sellainen käsittämätön olento, jota eivät omat vanhempansakaan aina ymmärtäneet. Äiti Karuliina heitti huolestuneen katseen hänen jälkeensä, otti rukkinsa ja rupesi kehräämään. Herrat syventyivät asioihinsa omalla kielellään. Ampru istui penkillä, kaivellen piippunsa koppaa ja tuijotellen tylsänä eteensä.
Mutta eteisessä kamarin oven takana seisoi Sabina ja kuiski oven halkeamasta:
— Jonne, älä sie ole pahoillasi Eivätpä saanheet sitä.
Kamarista kuului kolinaa ja vihaista ähkimistä. Sitten kuulosti, kuin olisi jotakin revitty kappaleiksi.
Sabina hätääntyi.
— Jonne, älä sie revi päiväkirjhaa! huudahti hän epätoivoisena. Hän oli viime aikoina ruvennut ahkerasti harjoittelemaan kirjoitusta ja hän oli toivonut pian voivansa omin silmin lukea, mitä Jonnen kaikki kauniit koukerot merkitsivät.
Mutta kamarista kuului tukahutettu nyyhkytys. Siellä Muurmannin Jonne itki.
Sabinankin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän juoksi navettaan ja itki siellä, itki niin, että hento ruumis vavahteli. Hän oli kokenut ensimmäisen suuren pettymyksen elämässään. Jonnen päiväkirja oli merkinnyt hänelle sadun suurta, salaperäistä aarretta, jonka omistaminen oli jo kangastanut hänelle samanlaista iloa tuottavana kuin joulun odotus. Silloin laittoi setä Juhani oljenkorsista »himmelin» pirtin kattoon ja riutuvan takkatulen hohteessa kuulsivat korret kuin hienot kultapuikot. Kerran oli pikkuveli vahingossa huitaissut suksisauvalla himmelin rikki. Silloin hän oli itkenyt katkerasti. Nyt oli Jonne repinyt päiväkirjan ja se koski yhtä kipeästi, melkein kipeämmin.
VII.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.