— Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että
Liinakurkkiossa täyttää.
Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai siirtyä Tuomaan venheeseen.
— Työntäkää ulos! komensi Sirma.
Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.
Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin, jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet. Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena edessä.
— Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.
Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi. Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.
Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi, yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. — Ja kun ahdas paikka oli sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.
Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa. Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.