— Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.
— Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja nimismiehen — tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä sanaa vakavana.
— Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän… niinkuin viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen anteeksipyytävästi Sirmaan.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!
— No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta… jonka pikku näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena, lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.
— Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.
— No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti koko juttu.
Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut häntäkin huvittamaan.
— Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.