Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan…? Kaksi omituista sattumaa samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten pyörtyy Ingan äiti kirkossa… Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin viha näytti tuhoisalta. — Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua. Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi… Hän taisteli itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän pääsi selvyyteen:
Hän päätti lunastaa lakin.
Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.
Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.
VII
Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja kirjoitti.
Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi kirjoitustaan.
Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden" maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä "nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä. Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä. Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä, silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti kesken.
Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen, ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä entiselleen.
Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! — Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää heiniä ja — miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle, jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa raivanneensa.