— Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata siivosti juosta! Ääh… ä… häh!
Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin tällöin vain vilkuen sivuille.
Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa… Eikä hän voinut sille mitään, yksin kun oli… Mutta mitä? Jospa hän ainakin voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan…
Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa. Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden äkkinäistä suunnan muutosta.
Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.
Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa, joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli… Sitä parempi hänelle… Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa… Ja syventyen ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.
IX
Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra Päiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää, sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre, jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita säilytettiin.
Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.
Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo hämmenteli kiehuvaa keitosta.