— Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti keskeyttäen neulomisensa. — Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!
— Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.
— Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä. — Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!
— Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen itserakkauttaan.
— Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen tuhat piipustaan. — Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.
Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.
— En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän silmissä itsepintainen kiilto. — Kun olin herr' Vuolevin koulussa, sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa, jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista olemattomista jumalista… Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman nimen.
— Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman? uhitteli Jouni.
— Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen, sille eivät manalaiset mitään mahda.
Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän kuunteli tarkkaan… Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa, mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka ja Pirita.