Siihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä kieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo arvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän sydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut, että voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?
Tässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä ole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne Aatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee punaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki avaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään teitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen nauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden tyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan suosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette hänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä joku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva pikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami Kuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme joutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies, vaikka köyhä ja ylönkatsottu.»
Tällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan haalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet, tuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot, erikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät ensi kerran maailmaan.
Ah, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan, kun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi porsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia papereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia, niinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin tyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät silloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja kuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai ne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa. Vielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja muistelen.
Mutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli suloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua ihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui minustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan ääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa, milloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta en joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän katseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka suuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää, tunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret kehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja sydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!» kuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun silmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi kaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen kuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»
Tällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä. Minä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen ääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset kuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa puolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat minulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni ja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä osaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet Mickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä Aadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin »Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta, joka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»
Minä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin runojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin kynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin sokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta ne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella kiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.
»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin kustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta herättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta, jos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta iltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli »Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:
»Vain markka, puolonen on taskussani rahaa, mut silti mielehen ei ajatusta pahaa mun tule ainuttakaan: Otanko ryypyn, kaksi, vai teenkö kirkkokolehdin kerrankin rikkahaksi? Ma ruohikossa makaan ja tarkastelen taivaalla purjeita pilvilaivain: Ne lähtömerkin sai vain kai Jumalalta — se kun vain. Mun laulaa sydän rinnassain: Ei markkaa, puolestakaan oo tarvis hengen hevoskyytiin, miel'kuvituksen kultalaivaan: Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»
Tämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi, kolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen muotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli tavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa yhtä äkkiä.