»Tukkipoian tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.»
Tuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden mukana.
Elin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla, mutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti. Elin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut mukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä tuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan pöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa kohteliaasti. »Jassoo… hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija Aatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän teoksenne on suurenmoinen… se on… tota noin… uria aukaiseva. Kuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää; se oli syntynyt vain. »Tjah!… tota noin… kyllähän me tällaista… joka on kuin selvää leipää… tällaista… tota noin. Kai Te tyydytte kymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin tulleeni kotiveräjälle.
Santra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on tullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.
Minut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini ja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin niin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.
Santra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu! Viidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt laitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä veden kantamisessa navettaan.
Siellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti. Sillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan maitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä muuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista heikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.
Näin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili henkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin sen ja samalla ihmisen ylemmyyden.
Annoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin
Santralle ja painuin takaisin jokiahteelle.
En muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli jo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta kuunnousu herätti minut todellisuuteen.