Pikkukoulunopettaja Johnsen otti kuitin vastaan vapisevin käsin. Hän näki jo hengessään Tromssan seminaarin ja itsensä istumassa sen suurissa luokkasaleissa, joissa oli kartat ja maapallot ja senkin seitsemät viivottimet ja harpit. Hän näki jo hengessään päivän, jolloin hän vastavalmistuneena kansakoulunopettajana istuisi Kautokeinon uuden kansakoulun katederissa ja puhuisi hiukan samaan tapaan kuin nykyinenkin opettaja, hiukan nenäänsä.
Ja katsoen väkijoukkoa aivan samalla tapaa kuin hän katsoi luokkaansa sanoessaan: 'Kirjoittakaa se' hän virkkoi:
— Minulla on nyt kuitti, ja te ymmärrätte, hyvät ystävät, mitä tästä nyt seuraa.
Kyllähän hyvät maasilaiset sen ymmärsivät.
Nyt astui esiin kirkkoherra ja puhui jotakin professorille. Ihmiset eivät erottaneet, mitä hän sanoi, mutta professori kävi juhlallisen näköiseksi ja nyökäytteli päätään. Hetkisen kuluttua hän lausui ääneen:
— Kirkkoherra tässä esittää, että koska — mikäli hän tietää — vainajia ei ole ennemmin siunattu, se tapahtuisi nyt tässä. Minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, ja sehän on seurakunnan kirkkoherran asia ja virkavelvollisuus.
Kirkkoherra Lillklausen katsahti ympärilleen, — hän etsi lukkaria. Mutta lukkaria ei näkynyt joukossa — joku sanoi hänen menneen kestikievariin lehmää katsomaan. Kirkkoherra selitti, ettei häntä nyt juuri siinä silmänräpäyksessä tarvittukaan, sillä hänenkin — kirkkoherra Lillklausenin — oli mentävä kievariin pukeutumaan kauhtanaan ja kaulukseen.
Kirkkoherra Lillklausen lähti siis, väkijoukon jäädessä katselemaan ja töllistelemään kaivoksen ympärille. Ja olikos heillä katselemista — huihai! Siinä oli nyt ensinnäkin maankuuluisa Krusenholtz, sama mies, joka valmisti almanakat ja oli nyt kaivanut esiin Maasin vanhan kirkon. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja, professori Krusenholtzin oikea käsi. Hän oli luvannut maasilaisille 'hiukan puheenaihetta' ensi talveksi. Lautamies Olsenin Hildyr rupesi jo siihen hengessään uskomaan. Hän oli antanut rukkaset pikkukoulunopettajalle senkin seitsemän kertaa, mutta nyt hän katseli Sören Johnsenia aivan eri ilmein. Pieni nykerönenä oli uteliaisuudesta punainen, ja vähän väliä hän korjasi kirjavaa liinaansa, joka jätti hänen ruskeat kiharansa otsapuolelta auringonsäteiden hyväiltäviksi. Oi, hänen oli tehnyt niin kovasti mieli saada Johnsen kääntämään päätään ja huomaamaan hänet. Hän tiesi nyt, miten hän vastaisi, ja mietti, sanoisiko Sören enää: 'rakas Hildyr!' — ja häntä pelotti, pelotti niinkovin, ettei Sören enää niin sanoisikaan. Hetken päästä hän oli siitä aivan varma, sillä Sören Johnsen katseli vain ihmisten päiden yli eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Silloin hän tunsi vihaavansa koko saapuvilla olevaa väkijoukkoa, — Sören Johnsenia ennen kaikkia muita. Mutta kaikkein eniten hän tunsi katkeruutta Abraham Kellonsoittajaa kohtaan. Eikö tämä ollut luvannut maasilaisille 'uutta puheenaihetta'? Oh, hän tiesi nyt, mitä se tulisi olemaan… 'Eipä Johnsen huolinutkaan Olsenin Hildyristä, kun sai Rigges-Niilan rahat ja pääsi Tromssaan lukujansa jatkamaan!' — Niin he sanoisivat — nuo ilkeät, vahingoniloiset naapurit, joille Abraham Kellonsoittaja oli luvannut 'uutta puheenaihetta'. — Hänen olisi tehnyt mieli purkaa hiukan kiukkuaan Abraham Kellonsoittajalle, kun kuuli tämän huutavan: — Pottelit on pelastettava!
Lautamies Olsenin nykerönenäinen Hildyr ei yhtään tiennyt, mistä 'potteleista' oli kysymys. Hän vain keikautti niskojaan ja sanoi: 'pyh!' Mutta jos hän olisi tiennyt, mitä pulloja Abraham Kellonsoittaja tarkoitti, hän ei olisi sanonut 'pyh!', vaan 'ah!', — sillä nuo pullot, joista Abraham Kellonsoittaja parastaikaa professori Krusenholtzille puhui, tulivat näyttelemään tärkeää osaa hänenkin tulevaisuutensa ratkaisussa.
— Pottelit on pelastettava, ennenkuin pappi lukee haudan! huusi
Abraham Kellonsoittaja toistamiseen ja viittasi pari miestä mukaansa.