— Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.
Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se leikkiä vai totta.
Pian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin vaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin Heikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni ovat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan pitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen tunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen suloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin hyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta minkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin — olen taipuvainen kylmään mietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen mahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille ajatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä sittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä kuitenkin… niin… niin… Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä Lapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain sen, että me "etelän ihmisetkin" vaellamme toisenlaisina napapiirin pohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän salaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin vaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme itsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset vaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja kummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme suorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti. Ja viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne satua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin — tässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan säilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme. Niinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin kertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se on suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama paikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta. Mutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä uskomalla toiste… esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle Heikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa…
Tunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli olemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa muistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää juuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen minä nukahdan.
Viiteselitykset:
[1] Neiti.
[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä koivikkaissa.
[3] Minun housuni.
[4] En! Housut!
[5] Äiti.