— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.
Tyttö huokasi pitkään.
— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta sittenkään en hyväksy pakenemista.
Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.
Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta siellä… siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän kotiaan lämmittäisi rakkaus.
Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän viittasi katto-orteen.
— Tuossa… juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin patenttilukko… Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky… meidän yhteinen vuoteemme…
Tyttö naurahti.
— Minusta on hauskempi maata heinissä.
No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat kuin kaksi kananpoikaa pesästään.