Nyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.
— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!
Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti.
Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se itsekseen.
— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?
— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?
— On, on.
— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.
Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.
Ja nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.