He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä. Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.
Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles, että kirjat mahtuisivat kamariin?
Oliko niitä niin kauhean paljon?
Ei — yksi pieni hyllyllinen vain.
No, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.
Vai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!
Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti juuri koskaan tarvinnut toista.
Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.
No, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.
Mutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?