He asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat tyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan puita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.
Kymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli
Matias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?
— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa kokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?
— Sattuihan se.
He asettivat lapiot aitaa vasten ja istahtivat haudalle koivujen läheisyyteen.
— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika liian myöhäinen?
— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin toissa vuonna…
Tyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä. Matias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi koivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.
— Luuletko niiden rupeavan kasvamaan?
Matias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee
Iidan koivun…