He astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän pieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen talo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja ruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta pois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä kyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin…
Matias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän ajatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas, mutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin näin… läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin rinnoin laulamaan… hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että se oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.
Mutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi maalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin hautuumaa…
Hän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen. Siihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon edustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat silloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia kertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain sakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän kautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä ja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti, tasaisesti… kuin kieltäymyksen vertauskuvina…
Matias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille, ryhtyivät he istuttamaan.
— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles.
Saa nähdä, rupeaako se kasvamaan.
Tyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin, reippain ottein… Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä jalanliikkeessä… jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta myös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi enemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi Iida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»
— Katsopas, Matias Niiles, eikö käy! Tytöllä oli kuoppa valmis.
— Käyhän se, lausui tämä hillitysti. Hän oli niin merkillisen tyyni.
— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella innolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen, auttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin erikoisempi tilaisuus.